Bussi on lastattu parillakymmenellä vaihto-opiskelijalla, muutama paikallinen penkinlämmittäjä ihmettelemässä valkoista joukkiotamme. Bussimme suunta on Kuala Besutin lauttasatama. Päämääränä yön yli matkaavalla pesueellamme on Perhentian Islands. Renkailla varustettu matkantekomme alkuperäisen aikataulun mukaan tulisi kestää 8-9 tuntia, mutta lähtömmekin myöhästyi periaasialaiseen tapaan reippaalla tunnilla. Par'aikaa hurjastelemme varsin tökkivällä tyylillä 13 kilometriä pitkää ”jambatania” pitkin, toisin sanoen olemme Penangin liian pitkällä sillalla matkalla kohti mannerta. Oma paikkani bussista löytyy perimmäisestä nurkkauksesta. Arvoni mukaisesti penkkini on korotetulla jalustalla, joten koko bussi on turvallisesti valvovan silmäni alla. Bussi on täytetty tällä kertaa harvinaisen huikeilla persoonilla ja matkasta tulee varmasti muistelemisen arvoinen. Tähän yhtälöön kun ynnää Perhentianin saaren yhdet maailman parhaimmista ja kirkkaimmista snorkklaus- ja sukellusvesistä sekä vaaleat puuterihiekkarannat, on tuleva elämys taattua laatua.
Muutama matka muillekin saarille on vaihdossa olo aikana tullut tehtyä, enkä niistä ole vielä pahemmin kirjoitellut. Ensimmäiseksi matkasimme samalla lössillä Langkawille, joka on tituleerattu Malesian turistirysäksi ja paratiisisaareksi. Oma kokemukseni saaresta ei ollut lähelläkään tätä kuvausta vastaava, vaikkakin beachit olivat näkemisen arvoiset pitkine rantaviivoineen, mutta samanlaista maisemaa on mahdollista nähdä Thaimaassa miltei jokaisen nurkan takaa.
Vierailumme aikana saarella ilmoitettiin olevan high-season, mutta väen paljoudesta ei ollut pienintäkään merkkiä näkökentässä. Myöskään aktiviteettien paljous ei kuulunut saaren ominaispiirteisiin. Ihmetystä aiheutti kuitenkin majoituksen hankkimisen vaikeus. Joka paikka tuntui olevan täyteen buukattu, mutta ihmisiä ei näkynyt juuri nimeksikään. Ensimmäiset pari yötä yövyimme pienen kolmion tapaisessa talossa: kaksi makuuhuonetta, keittiö ja olohuone. Hintaa kertyi noin 2,5€/sierain neljän hengen majoittaessa asumusta. (Katossamme asuneet 349 kahdeksanjalkaista eivät osallistuneet kuluihin) Tönö oli melkomoisen karsittua laatua, mutta ajoi asiansa. Toisen yön jälkeen meidät ajettiin kuitenkin ulos jo kodiksi muodostuneesta unelmasta, ja suuntasimme reppureissaajien suosimaan Gecko -guesthouseen parinkymmenenmetrin päähän, hinnan pysyessä samana kuin hämähäkkiluolassamme.
Saarella vuokrasimme koko porukalla skootterit ja päätimme lähteä tutkimaan tuntematonta. Joukossamme oli muutama hieman kokemattomampi ajaja, myös eräs ensikertalainen. Tulos ei ollut tietenkään se kaunein, vaan matkallamme kohti ensimmäistä vuorenhuippua kanadalaisvahvistuksemme päätti tutkailla rypyläistä asfalttia hieman lähemmin. Tutustuminen teki kipeää eikä naarmuilta vältytty. Skootterikin kärsi yhteenotossa eikä moottorin ään treffien jälkeen enää koskaan ollut entisensä. Matkamme kuitenkin jatkui tapahtumista huolimatta täydellä miehityksellä ja saavutimme ensimmäisen vuoren huipun.
Lopputulemana suljettu portti internetyhtiön tukikohtaan sekä varsin makoisat maisemat Langkawin saaren ylle. Alamäkiajo sujui maltillisesti kivuliaista treffeistä toipuvaa kaveriamme silmälläpitäen, vaikkakin joukkiomme yksi kolmesta sakemanni vahvistuksesta onnistuikin kaatamaan moponsa tiellä olleen hiekan avustuksella, vaurioilta vältyttiin.
Kiertoajelumme oli määrä päättyä cablecar –kokemukseen saaren korkeimmalle vuorelle. Matkanvarrella kohtasimme erilaisia hiekkarantoja vihaisilla apinoilla varustettuna. Skootterimme kulki kevyesti yli sataa kilometriä tunnissa, joten tuuli hipoi mukavasti auringossa tummuneita siimojani. Vuorenpäälle kulkeva kaapelikärrykoppi oli varmasti yksi elämäni sykähdyttävimmistä kokemuksista.
Korkeuseroa kaapelihökötyksellä ja maanpinnalla oli parhaimmillaan varmasti toista tuhatta metriä, tai ainakin tunne oli sen mukainen……
Joka tapauksessa matka huipulle oli vatsanpohjaa kutitteleva ja jätti ikuisen muiston mielensyövereihin sekä vuorenhuippukahvilan vessaan. Vitsi vitsi.
Päivän skootterikiertueemme huipentui huipulla kokemaamme auringonlaskuun. Huikea väripaletti maalasi taivaanrannan oranssin eri sävyin ja kamerani muistikortti oli haljeta liitoksistaa materiaalin paljoudesta. Pidennetyn viikonlopun ajan kestänyt matka oli kuitenkin lopulta kokemisen arvoinen, vaikkakaan toistamiseen en saarelle läsnäoloani suo. Mitään aivan ainutlaatuista saarelta ei löytynyt.
Pulau Pangkor oli vuorossa seuraavaksi viiden jätkän porukalla muutama viikko Langkawi –matkan jälkeen. Saari oli huomattavasti Langkawia pienempi ja täydellisesti auringonottoon suunnattu kohde. Onneksemme taivas täyttyi pilvistä ensimmäisenä päivänä ja vesisade kunnioitti runsaanpuoleisesti tuloamme ylipitkän tervetuliaiskasteen muodossa. Matkaa saarelle Penangilta oli vain vajaat 200km, mutta matka-aika venyi päälle kuuteen tuntiin. Bussilla E-Parkista (kotini) Georgetowniin, Georgetownista ilmainen autolauttakuljetus Butterworthiin, Butterworthista bussilla Lumutin satamaan, Lumutin satamasta lautalla Pulau Pangkorille ja Pangkorilla taksikyyti majoituksien luo. Lyhyeen matkaankin on siis täällä päässä mahdollista kuluttaa rutosti aikaa. Myös muutama mutka sattui matkanvarrelle ja meinasimme muun muassa myöhästyä Butterworth-Lumut –bussista autolauttakyydityksen hieman pettäessä ennakko-odotuksemme. Soitin vastarannalta bussiyhtiöön noin klo 10.40 ja anomaan meille hieman lisäaikaa. ANTI-aasialaiseen tapaan bussi kuitenkin oli lähdössä ajallaan, mutta viiden minuutin odotus meille suotiin, uuden lähtöajan ollessa 11.05. Amazing Race –tyyliin koipemme ottivat muutaman juoksuaskeleen ja bussin penkille istahtaessa kello näytti neljää yli yhdentoista. Tuntui, että koko Butterworthin bussiasema tiesi tulostamme sillä miltei jokainen ihmispaljoudessa opasti meitä oikeaan suuntaan, kysymättä. Seuraavat sata kilometriä bussissa söivätkin sitten aikaamme reilut kolme tuntia. Perille päästyämme muutama argentiinalaisnuori lyöttäytyi samaan joukkoon kanssamme ja jaoimme lopulta niin taksin kuin hotellihuoneenkin. Varsinkin budjettia suosiva ratkaisu kaikin puolin.
Jaksoin viipyä Pangkorilla kaksi yötä, jonka jälkeen suuntasin yksin takaisin kohti Penangin kotia. Saarella olo aikana vuokrasin skootterin ja kiertelin saaren ympäri pariinkin otteeseen. Aikaa kiertäminen vei noin 20 minuuttia, joten kokoa saarelta ei tosiaankaan löytynyt. Muutamat mukavat viidakkotiet jyrkkine nousuineen ja neulansilmämutkineen kuitenkin tekivät ajokokemuksesta hintansa väärtin. Pulitin päivän skootterivuokrasta muistaakseni noin kymmenisen euroa. Kotimatkani aloitin Pangkorilta klo 10.30 ja kotioven munalukko napsahti auki Penangilla noin klo 21.00. Enempää kotimatkasta on miltei turha kertoa, koska jokainen voi kuvitella ajatukset mielennystyröissä, kun 180 kilometrin matkaan saadaan kulumaan 10,5 tuntia.
Matkojen välissä on tullut hieman myös opiskeltua ja elettyä muutenkin. Koulua on tosiaan joka viikko keskiviikkona ja torstaina. Aamulla tunnit ovat 9-11 ja iltapäivän tunnit alkavat altaalla loikoilun jälkeen mukavasti 14.00 kestäen pari tuntia. Muutama kirjoitelmakin on jouduttu jo väsäämään kaiken stressin keskellä. Malaysian Studies –kurssille mentäessä vettä tuli taivaalta enemmän kuin kertaakaan aiemmin ja koulumatka jalan olisi taittunut paremmin aiemmin altaalle hankkimallani kumiveneellä. Vettä kaduilla oli polveen asti ja menetin virran mukaan myös toisen sandaaleistani. Valpas toverini kuitenkin nappasi koskessa valtoimenaan matkaavan smurffi-sandaalini napakasti otteeseensa ja kahlaaminen jatkui. Lopulta puolen tusinan auton roiskuttamat vedet niskassamme astuimme jääkaappia lämpötilaltaan muistuttavaan luentosaliimme. Suomessa luennoille mentäessä vaatteita vähennetään, kun taas näillä leveyspiireillä toimintatapa on päinvastainen. Onneksi olin pakannut fiksuna poikana mukaani mummon kutomat villasukat. Opettaja ei lopulta ollut itse vaivautunut paikalle vaan yksi hänen viidestä assistentistaan tuli pyöräyttämään reippaat kaksi tuntia kestävän elokuvan pyörimään. Elokuva ”House of Sand and Fog” ei tainnut kuitenkaan olla syynä yleisössä vallinneeseen kananliha –ilmiöön. Kukaan ei tietenkään ymmärtänyt mitä elokuvan katsomisella opimme saatikka kukaan ei sitä meille vaivautunut selittämään. Tehtäväksi saimme väsätä kirjoitelman elokuvasta, toisin sanoen referoida wikipedian antama informaatio kaksisivuiseksi ”analyysiksi”.
Muutenkaan kurssien sisältö ei ole juurikaan vastannut kurssien otsakkeita. International Management –kurssilla olemme pääosin käyneet läpi Trivial Pursuit -tietoutta. Tällä kansainvälisen johtamisen kurssilla olen oppinut muun muassa lahjomisen jalon taidon sopivuudesta miltei tilanteeseen kuin tilanteeseen, hopean olevan vuonna 2010 yleisin autojen väri sekä tietysti Kanadan viiden suuren järven nimet. Unohtaa ei myöskään sovi sitä, että Zara on espanjalainen yritys saatikka sitä, että H&M myy laadukkaita vaatteita edulliseen hintaan, pois lukien Aasia manner. Ja tiesittekös, että Jimmy Choo on kotoisin Penangilta. Hieman erilaista International Management sisältöä kuin saatoin odottaa. Suoralta kädeltä voinkin sanoa, että luennoilla huntuihin piiloutuvat paikalliset eivät tule elämässään ketään tai mitään johtamaan ainakaan kansainvälisellä tasolla. Käsittämättömän ujoa ja hiljaista massaa vailla yleistietoa, muun muassa sellainen pieni seikka kuin Eurooppa sattui olemaan hukassa vierustoverillani karttaa tarkastellessamme. Olemme mielestäni kuitenkin jo yliopistossa, vaikkakin aika ajoin muistot ajoilta jolloin työskentelin päiväkodissa palautuvat kirkkaasti mieleeni. Jos oppilaiden taitotaso ei huimaan, niin eivät opettajatkaan paljoa korkeammalle rimaa aseta. Vaatimustaso vaihtelee roimasti kurssilta toiselle. Vähäisistä kursseistamme joka viikko vähintään yksi on tähän mennessä peruttu selittämättömistä syistä. Onneksi sain mopedin alleni vajaa viikko takaperin, joten tarpominen jalan luentosaleille vain huomatakseni luentojen peruutuksen on mennyttä aikaa. Muutenkin oleminen on muuttunut huomattavasti mielekkäämmäksi menopelin ollessa käytössä.
Kirjoittaminen loppuu tältä erää tähän. Bussimatkaa on taitettu nyt parisen tuntia ja meno on ollut kuin vuoristoradassa kiemuraisella ja muhkuraisella tiellä.
Viimeisen parin viikon aikana on tullut koettua kaksi aivan eri maailmaa, rauhallisen idyllinen paratiisisaari Perhentian ja yksi Kaakkois-Aasian kehittyneimmistä keskuksista, Kuala Lumpur. Kontrasti näiden kahden 300 kilometrin säteellä sijaitsevan paikan välillä on maksimaalinen. Kertoilempa ensiksi hieman Malesian itärannikolla sijaitsevasta Pulau Perhentianista, joka koostuu suuresta saaresta nimeltä Besar sekä pienemmästä reppureissaajien suosimasta Kecilistä. Meidänkin pikaveneemme Kuala Besutista suuntasi kohti Keciliä ja saavutti Coral Bayn satamalaiturin perjantai aamuna auringonnousun aikaan. Pikavenematka saarelle oli yhtä rynkytystä aallokkoisella merellä ja heikompi vatsaisella olisi voinut suusta tulla muutakin kuin ”wooou” -huutoja. Olimme suunnitelleet ennakkoon yöpyvämme saaren toisella puolella sijaitsevalla Long Beach:llä ja suuntasimmekin käsimatkatavaroinemme saaren halki kulkevan polun poikki kohti määränpäätämme. Long Beach vaikutti jo heti ensisilmäyksellä rauhalliselta auringonottajien Mekalta, mitä se lopulta myös olikin. Noin 500 metriä pitkä rantaviiva ja muutama majoituspaikka, ei liian täyteen rakennettu.
Pitkä viikonloppu koostui siis rannalla köllöttelystä, viidakkoretkestä, snorklailusta ja pallottelusta rantahiekalla. Erityismaininta kyllä täytyy antaa Coral Bay:llä kokemalleni auringonlaskulle, huikea! Myöskin viimeinen päivä kämppäkaverini Ahdin kanssa oli miellyttävä. Muut olivat jo lähteneen edellisenä päivänä kohti Penangia, mutta me jäimme naatiskelemaan viimeiseen asti saaren antimista ja Panoraman edustalla esiintyneestä live-bändistä. Panoramassa esitettiin joka ilta myös uusimpia elokuvia, joten illat eivät olleet ainakaan tylsiä! Rennon leppoisa pidennetty viikonloppu. Perhentianilta matka kotiin sujui bookkaamamme bussin sijaan minibussissa neljä tuntia aikataulusta myöhässä, mutta lopulta kotiin asti päästiin. Muutama päivä välissä ja kohti Kuala Lumpurin Formula 1 –spektaakkelia! Viime aikoina tekstin saaminen ulos päästä on ollut melko vaivalloista ja tuskan takana, kuten varmasti tekstistä voi kukanenkin itse havaita. Mielessä pyörii myös ajatus siitä, lukeeko näitä tarinoita edes kukaan....
